Lauantaina kärsittiin kommunikaatio-ongelmasta ja päädyin pojottamaan hakuryhmän maastotreeneissä koiran kanssa kahden. Pitkän matkan huristelleena päätin tehdä Kartsalle extempore esineruudun, ettei ihan hukkareissuksi menisi.
Tallasin ensin pienehkön, noin 30 * 30 ruudun sekalaiseen maastoon koiran kanssa. Tämä oli ehdottomasti vaikein osuus - pidin Karun hihnassa, ja koiro tietysti tunsi paikan ja oli vakaasti sitä mieltä, että jossain täällä on se UKKO! Yritin selittää että tässä sitä vaan kuule vihellellään ja metsässä tampataan ihan keskenämme, mutta ei mennyt jakeluun. Ei siis oikein pysynyt nahoissaan.
Tallauksen ja nurkkien merkkauksen jälkeen pistin Karun puuhun kiinni ja kävin viemässä kassista löytyneet viisi esinettä (patukkaa, farkunlahjetta, palloja jne) alueelle. Yritin vähän piilotellakin niitä puunjuurikoloihin ja puskiin, etteivät näkyisi ohi juostessa. Karu odotti kiltisti.
Viimeksi kun esineitä on tehty, ongelmana on ollut se päätön juoksentelu. Reteesti ajattelin kuitenkin kokeilla mikä on nyt tilanne. Irrotin koiran puusta ja hihnasta, pujotin pk-liivit niskaan, kyykistyin viereen ja lähetin alueelle - Juttu! Paineli hienosti keskittyneen näköisesti etsimään, sai juostessa hajun, kääntyi, etsi ja löysi esineen. Hienoa! Kehuin ja hihkuin ja sain aikaan sen, että koira veti hillitöntä onnellisuusrallia pitkin metsää patukka suussa. Mur. Kutsumalla, kolmen kunniakierroksen jälkeen, toi minulle. Vahingosta viisastumatta lähetin palkkauksen jälkeen uudelleen samalla tavalla ja toistettuiin ensimmäisen kiekan hyvä etsintä ja huono JEE JEE rälläys.
Loput kolme otettiinkin sitten ylös niin, että pidin koiran hihnassa ja kävelin läheltä siitä missä muistelin esineen olevan ja kehoitin Juttu! -käskyllä etsimään. Hyvin löytyivät ja hyvin tuntui tietävän käskystä, että täältä jostain jotain löytyy.
Kun esineet saatiin kassiin, päästin Kartsan vielä vapaana juoksemaan siksi aikaa että kävin keräämässä merkit pois. Oli ehkä huono idea, kun lähti päättömänä juoksemaan sille puolelle metsää, jossa niitä ukkoja on yleensä ollut piilossa. Piti huudella aina lähemmäs kun katosi horisonttiin sammalet pölisten. Kotona metsälenkeillä ei koskaan lähde tuolla tavalla litomaan.
Vähän ristiriitainen olo jäi, hyviä haistelujuttuja ja parempaa keskittymistä, mutta huonoa hallintaa ja päätöntä kaahaustakin tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti